Kukkaiselämää – Osa 6: Rakkaus kukkiin

Hei!

Kukkaiselämää on minulle totaalinen elämäntyyli, elämäni filosofia, yritys, brändi. Kukat ovat lohtuni, iloni ja kauneuden lähde. Olen viimeiset kymmenen vuotta omistanut enemmän tai vähemmän Kukkaiselämälle.

Rakastan kukkia ja puutarhaa yli kaiken. Lapsuudesta asti kukat ovat viehättäneet minua valtavasti. Muistan, kun tätini talon vierustalla kasvoi harjaneilikoita. Minusta ne olivat jotain kauneinta koskaan näkemääni. Olin tuolloin ehkä 5-vuotias. Minua oli kiellettyä poimimasta kukkia tädin istutuksista.

Vaan kuinkas kävikään? Houkutus vei voiton. Napsaisin yhden harjaneilikan ja vein sen onnellisena tädille. Kappas vain. Täti ei ilahtunutkaan! Sen sijaan kysyi, mistä olin kukan löytänyt. Iski paniikki!

Olen ehkä pari kertaa elämässäni narrannut, kun on ollut hätä. Valehdellut olen kerran ja tämä oli se kerta. Sanoin löytäneeni kukan tädin pihan takana olevasta metsästä. Ei muuten mennyt läpi! Täti sanoi, että mennäänpäs katsomaan sitä löytöpaikkaa. Minä kävelytin tätiä ympäri mäntymetsää ja osoittelin polkua, polun viertä ja vaikka mitä löytöpaikoiksi. Täti jatkoi hiillostamistaan. Oletko nyt ihan varma asiasta? -tyyliin.

Lopulta purskahdin itkuun ja tunnustin. Pyysin anteeksi ja pahoittelin asiaa. Näinhän kuuluu tehdä, kun on tehnyt jotain väärää, vai mitä? Yritin myös parhaani mukaan hyvittää tekemääni vahinkoa ja lupasin, etten enää koskaan tee niin. Täti hyväksyi katuvan anteeksipyyntöni.

Mitä tästä opin? Minä en valehtele. En myöskään siedä millään tavoin epärehellisyyttä. Vaikka asia olisi miten hävettävä ja nolo, kannattaa se tunnustaa reilusti ja pyytää anteeksi ja koettaa korvata se.

Mukavaa keskiviikkoa.