Tämän opettajan testamentti

Henkilöstöpäällikkö toi minulle tänään eläköitymislahjan. Kiitos siitä. Eläköidyin opettajan työstäni tasan vuosi ja kolme päivää sitten.

Kerroin joitain tuntemuksiani henkilöstöpäällikölle. Olen kiitollinen muistamisesta. Puhuminen koulusta, vielä vuoden eläköitymisen jälkeen, saa aikaan itkun. Pidin opettamisesta ja aivan erityisesti oppilaista. Koin, että tunneillani oli hyvä tunnelma, tehtiin töitä ja opittiin. Ehkä todiste siitä on se, että yli kolmen vuoden jälkeen oppilaita ja heidän huoltajiaan käy minua moikkaamassa kaupallani. Halasimme. Se oli siinä.

Viimeisen opetusvuoteni loppuaikoina olin aivan loppu. Tuli korona. Tuntematon uhka tuolloin. Yhteiskunta sulkeutui, kauhu-uutisia. Ennen etäopetukseen siirtymistä koulu jatkui, joka tunti 20 oppilaan porukka vaihtui pieneen luokkahuoneeseen. En voinut pitää maskia. En saanut henkeä. Ehkä myöhemmin poskiontelostani löytynyt iso kysta vaikutti asiaan? Kuulun riskiryhmään. Pelkäsin. Pyysin työpöytäni suojaksi pleksiä. Vahtimestari oli halukas asentamaan sen. Rehtorin mukaan minun oli pärjättävä samoilla varusteilla kuin muidenkin.

Siirryttiin etäkouluun. Pidin kuitenkin neljä tuntia viikossa lähiopetusta erityistä tukea tarvitsevalle ryhmälle. Esitin pelkoni ja huoleni koronalke altistumisesta rehtorille ja jopa opetuspäällikölle. Riskiryhmän oppilaista oltiin huolissaan, muttei opettajista. Opetuspäällikkö ei koskaan vastannut huoliviestiini.

Työterveyslääkäri suositti pleksiä työpöytääni. Sain sen. Opetustoimi lähetti kaikille kirjeen, miten turvallista on pitää lähiopetusta pienryhmille. Ehdin pitää neljä lähituntia, kun kävi ilmi, että opetusryhmässäni oli koronaa sairastava oppilas. Olin altistunut pomojen vakuutteluista huolimatta. Olin kauhuissani. Opetusryhmä ja kaikki heitä opettaneet joutuivat karanteeniin. En onneksi sairastunut.

Edellä mainittu oli viimeinen niitti opettajan urani arkkuun. Olin aivan loppu!

Jo aiemmin syksyllä oireilin. Biologinen lääkkeeni ei toiminut enää ja aiheutti sivuvaikutuksia. Sain neljä hammasjuuritulehdusta. Kolme hammasta menetin. Puhkesi psoriasis, alopecia. Minulla oli kolikon kokoisia kaljuja kohtia hiuksissani. Sain kroonisen iriitin jo aiemmin. Kortisonihoito silmiini aiheutti pahan kaihin. En nähnyt kunnolla. Puhkesi pyoderma gangraenosum. Pahin kahdeksasta autoimmuunisairauksistani. Selkäni oli aivan rikki.

Olin töissä niin loppu, että itkin välituntisin wc:ssä. Tunneilla oppilaat halasivat, kun näkivät ahdinkoni. Teinit ovat parhaita.

Lopulta tämän kamelin selkä katkesi.

Aiemmin oli ollut luokkaretkisuunnitelmia. Tein myyjäisiin yötä myöten kransseja ja kortteja. Sitten tulikin yllättäen vaatimuksia, ettei meidän lapsi lähdekään retkelle. Ulkomaan retken lisäksi tulisi järjestää toinen kotimaan retki. Kaikilla on oikeus retkeen. Näin minulle kerrottiin. Eräät huoltajat viestivät suoraan rehtorille vaatien mussukoilleen korvaavaa kotimaan retkeä. En suostunut. Olin aivan loppu. Rehtori piti myös myöhäisen neuvottelun erään huoltajan kanssa luokkaretkeen liittyen. Kuulin tästä myöhemmin puskaradion kautta.

Siihen päälle yksi huoltaja, jonka kanssa rehtori luki oppilaan ruotsinvihkoa. Sain moitetta opetustyylistäni. Kirjoitutin kuulemma liikaa läksyjä vihkoon. Tuli tunne, etten osaa tehdä oikein mitään. Annoin kaikkeni ja sain pelkkää kuraa niskaani ja puhkesi pari loppuelämän sairautta päälle. Niin ja enhän ollut innokas kehittämään koulua. Vapaamatkustaja.

Uuvuin, jäin sairaslomalle. Erään syysloman aikana oltuani poissa reilut puoli vuotta kävin koululla. Tavaroitani oli viskottu roskiin, sijaiseni oli kailottamut henkilökunnalle minun tuskin koskaan palaavan. Opetustilani seinät oli tyhjennetty. Tuli tunne, etten enää kuulu entiseen työpaikkaani. Kukaan muu, paitsi oppilaat, ei ilmeisesti kaivannut minua ja työtäni.

Iski syvä suru ja täysi tyhjyys. Olin antanut lähes 20 vuotta elämästäni koululle, opetukselle ja oppilaille. Tuntui, että kaikki vedettiin pöntöstä alas.

En voi puhua tai kirjoittaa koulusta itkemättä. Itken nytkin. Lääkärin mukaan minulle jäi koulutyöstä trauma. Allekirjoitan tuon täysin. Ja sen totean taas kerran, ettei kukaan muu ole eläissäni loukannut minua yhtä pahoin kuin henkilö, joka sanoi: ” Ihmiset ovat niin erilaisia. Meillä on opettaja, joka sairastaa etenevää lihasrappeumaa ja hän käy töissä. Sinä olet poissa. ” Nämä sanat muistan hautaani asti. Satutti myös pari kollegaa, jotka käänsivät päänsä pois minut Prismassa kohdatessaan. Olimme samassa opettajainhuoneessa lähes 20 vuotta. Tunsin itseni hylkiöksi.

Tässä oli tämän opettajan testamentti. En tervehdi ensin, (jos et halua enää tuntea). Tervehdin iloisesti takaisin, jos tervehdit ja haluat vaikkapa jutella. Olen edelleen sama ihminen, joskin syvästi haavoittunut. Opettamaan en enää koskaan palaa.