Artikkeli yhteistyössä Kukkaiselämää-kaupan kanssa
Joskus mietin, voiko ihminen kaivata paikkaa yhtä paljon kuin ihmistä.
Minulle puutarha oli vuosien ajan osa tavallista arkea. Oma maailma, jota hoidin suurella rakkaudella. Tuulettumiskeidas töiden jälkeen ja kesälomieni paratiisi. Nautin siitä tunteesta, kun kaikki oli järjestyksessä ja puutarha näytti levolliselta. Iltaisin oli mahtavaa rojahtaa sänkyyn, kun jokaista lihasta kolotti kuluneen päivän puutarhatyöt ja kasvot kuumottivat auringosta ja raikkaasta ulkoilmasta. Nautin myös suuresti, kun sain viettää päivän puutarhassa parhaan ystäväni kanssa. Näitä ystäviä oli vuosien varrella monta. Viimeisimpänä Mortti, joka on jo 7-vuotias.
Puutarhan hoitaminen oli samalla myös oman mielen järjestämistä.
En kaipaa täydellisyyttä vaan tunnetta
Huomaan nykyään kaipaavani eniten tunnelmaa.
Vanhoja syreenipensaita.
Pionien raskaita kukkia sateen jälkeen.
Hiljaisia kesäiltoja.
Aamua, jolloin nurmikko on vielä viileä paljaiden jalkojen alla.
Ja sitä tunnetta, että jossakin olisi pieni vanha talo, jonka pihalla kaikki saisi kasvaa hieman rauhallisemmin kuin nykyisessä maailmassa. Mustarastaan laulua. Punarintaa vierelläni, kun kaivan uutta kukkapenkkiä. Sepelkyyhkyjen kujerrusta, kun perustavat perhettä pihapuuhun.
Haaveilen usein jo monesti aiemmin mainitsemastani vaaleanpunaisesta mansardikattoisesta mummonmökistä. Sellaisesta talosta, jonka piha ei olisi valtava, mutta jossa olisi juuri oikeat asiat:
- vanhat syreenit
- köynnösruusut
- pionipenkit
- omenapuu
- kuluneet puutarharuukut
- ja pieni pöytä kesäkahveille
- unohtamatta pientä pihasaunaa
Ehkä kaipaan enemmän elämäntapaa kuin pelkkää puutarhaa.
Kiireisen maailman vastapaino
Nykyään elämä on hyvin erilaista kuin silloin, kun vietin tuntikausia puutarhassa. Yrittäjyys, verkkokauppa, kuvaaminen, tuotteet, some ja jatkuva näkyvillä oleminen täyttävät päivät nopeasti. Myös fyysinen terveyteni on eri tolalla. En pystyisi enää samoihin kivikärräyksiin, kivituhkan lapiointiin. Revinpä yhtenä kesänä puutarhassani maasta lapiovoimin monta isoa punaherukkapensastakin ylös, kun rakensin innoissani uutta ruusutarhaa. Austin-ruusut olivat vieneet sydämeni ja puutarhamatka Cornwalliin antoi sysäyksen ruusutarhan rakentamiselle.
Huomaan ehkä kaipaavani myös puutarhan hitautta. Puutarha ei ole koskaan valmis.
Puutarhassa mikään ei tapahdu heti. Pionia ei voi kiirehtiä kukkimaan. Syreenit eivät avaudu käskemällä. Kaikki tapahtuu omassa ajassaan.
Ehkä siksi puutarhassa oli niin helppo hengittää.
Sama tunnelma näkyy edelleen Kukkaiselämässä
Vaikka elämä on muuttunut, huomaan etsiväni edelleen samaa tunnelmaa kaikkialta ympäriltäni.
Pidän pehmeistä sävyistä, kukkakuoseista ja boheemista tyylistä ehkä juuri siksi, että ne muistuttavat minua puutarhasta. AmandaB:n mekoissa, pellavavaatteissa ja romanttisissa yksityiskohdissa on jotakin samaa pehmeyttä kuin vanhassa kesäpihassa.
Kauneus ei ole minulle koskaan tarkoittanut täydellisyyttä.
Se tarkoittaa tunnetta.
Sitä, että jokin paikka, vaate tai hetki tuntuu omalta.
Ehkä juuri siksi puutarha ei koskaan oikeastaan lähtenyt elämästäni. Se vain muutti muotoaan. 🌸