Se on meidän – talokaupat on tehty!

Nyt minä saan viimein sanoa sen ääneen: talokaupat on tehty!

Se pieni vanha, lähes 100-vuotias, vaaleanpunainen talo pihoineen on nyt meidän. Ei ole sitä haaveilemaani mansardikattoa, mutta enköhän kestä sen.

Voi tätä onnen määrää!

Viime viikot ovat olleet melkoista hulinaa. On tehty tarjousta, odotettu vastatarjousta, allekirjoitettu papereita ja odotettu taas vähän lisää. Välillä olen uskaltanut jo suunnitella tulevaa ja välillä olen yrittänyt toppuutella itseäni: älä nyt vielä innostu liikaa, kun mitään ei ole lopullisesti tehty.

No nyt on.

Nyt saan innostua ihan luvan kanssa!

Ei täydellinen – ja juuri siksi täydellinen

Emme ostaneet kiiltävää, valmiiksi remontoitua taloa emmekä viimeisen päälle laitettua pihaa. Ostimme vanhan pienen talon, jossa riittää tekemistä.

Ja sehän sopii minulle!

Minua kiinnostaa paikka, jota saa vähitellen tehdä oman näköiseksi. Vanha talo, vanhat tulisijat, puuhella, pönttöuunit ja ennen kaikkea se oma piha.

Se piha! Pihan pinta-ala on hieman alle 1000 neliötä. Juuri sopiva.

Siellä ajatukseni ovat olleet oikeastaan siitä ensimmäisestä käynnistä lähtien. Olen jo mielessäni istuttanut syreenejä, alppiruusuja, pioneja, hortensioita ja köynnösruusuja.

Puutarhuri ei tietenkään odottele

Jos joku kuvitteli, että odottaisin talokauppojen valmistumista, ennen kuin alan hankkia puutarhatarvikkeita, hän ei selvästikään tunne minua.

Vaaleanpunainen kottikärry ja kastelukannu on hankittu.

Ruohonleikkuri, pensasleikkuri, trimmeri ja oksasilppuri on hankittu.

Grilli ja savustin on hankittu.

Puutarhapöytä ja kuusi tuolia, aurinkovarjo jalustoineen on hankittu.

Istutuspöytäkin löytyy. Ja seinään kiinnitettävä kelaletku.

Kevyt lapio ja talikko Tallinnasta. Harava ja oksasaksia.

Ja Saksasta on tulossa tukeva köynnöskaari portteineen. Aitaverkko ja porttikin on hankittu.

Lintujen vesiallasprojekti on puolestaan ollut erinomainen tapa yrittää pitää pahinta puutarhakuumetta kurissa. Siitä on rakentumassa juuri sellainen omituinen ja persoonallinen kuin pitääkin.

Heh, eli olemme erittäin maltillisesti valmistautuneet tähän talokauppaan.

Tai sitten emme.

Nyt alkaa Kukkaiselämän uusi luku

Minulla on ollut puutarhaa ikävä.

Edellisessä puutarhassani kasvoi muun muassa kolmisenkymmentä hortensiaa, oli kaksi ruusutarhaa ja luopuminen siitä puutarhasta oli aikanaan iso asia. Olen vuosien varrella haaveillut uudesta omasta paikasta, jossa saisin taas upottaa kädet multaan ja rakentaa puutarhaa vähitellen.

Nyt sellainen paikka on olemassa.

En vielä tiedä tarkalleen, millainen puutarhasta tulee. En haluakaan suunnitella kaikkea valmiiksi paperilla. En koskaan suunnittele mitään paperilla. Kaikki syntyy tehdessä, olipa kyse askartelusta tai puutarhasta.

Haluan ensin kulkea pihalla, katsella mistä aurinko nousee ja minne se illalla katoaa. Haluan nähdä, mitä maasta nousee ja mitä siellä jo kasvaa.

Vanhaa ei tarvitse raivata pois vain siksi, että tilalle saisi uutta.

Puutarha saa syntyä pikkuhiljaa. Tosin se saa aika räväkän alun. Ja en kyllä tiedä tuosta pikkuhiljaa.. No, terveyteni asettaa rajoitteensa.

Ja minut tuntien se ”pikkuhiljaa” saattaa toki tarkoittaa sitä, että ensimmäinen lapio uppoaa maahan melko pian. Viimeistään lauantaina.

Ja talokin saa uuden elämän

Talosta ei ole tarkoitus tehdä liian hienoa.

Haluan säilyttää siinä vanhan talon tunnelman. Pönttöuunit, puuhella ja kaikki se pieni epätäydellisyys saavat näkyä. Sisälle haaveilen kukkia, vanhoja tavaroita, räsymattoja ja vähän sellaista mummolamaista tunnelmaa – kuitenkin meidän omalla tavallamme.

Ja talon ulkopuolestakin minulla on jo kaikenlaisia ajatuksia.

Mutta niistä myöhemmin.

Sillä nyt en aio vielä tehdä tästä remonttiblogia.

Tästä taitaa tulla puutarhablogi. Taas.

Ja voi pojat, miten onnellinen olen siitä.

Tervetuloa mukaan seuraamaan, mitä tapahtuu, kun puutarhahullu saa vuosien tauon jälkeen taas oman pihan.

Minulla on sellainen tunne, että tästä tulee vielä melkoinen tarina. 🌸