Epätoivon ja raivon partaalla

Hei!

Taivas tietää, että yritän olla positiivinen, mennä elämässä eteenpäin. MUTTA! On se välillä ihan hiton vaikeaa.

Olen syyskuusta asti ollut kyvytön lenkkeilemään. Jalkani ovat olleet enemmän tai vähemmän tulehtuneet siitä asti. En pääse kävelylenkeille Mortin kanssa, en voi kävellä reilun kilometrin matkaa Kukkaiselämää-kaupalleni ja kotiin. Paisunkin kuin pullataikina, eikä lohtujäätelö auta yhtään asiaa.

Joo, tiedän, että monella on paljon huonommin, mutta ei se lohduta. Ei sitten yhtään. Miksi lohduttaisikaan?

Sairastuin selkärankareumaan parhaassa nuoruudessani, 21-vuotiaana. Joku öttiäinen pisti nilkkaani Kyproksella, nilkka tulehtui ja koko nainen tulehtui. Olin kuukauden pyörätuolissa ja seitsemän kuukautta köpöttelin kainalosauvoilla. Ensimmäinen opiskeluvuoteni Helsingin Yliopistossa meni kotona sairastaessa. Minulla oli puhjennut selkärankareuma.

Onneksi en nuorena tiennyt, että reuman mukana saan liudan muitakin autoimmuunisairauksia, jotka iskevät turvalliseen tahtiin milloin mitenkin. Ikään kuin reumatulehduksissa ei olisi riittämiin. Stressi aktivoi nämä taudit.

Olen kymmeniä kertoja koonnut itseni synkkyyden alhoista. Olen joutunut luopumaan joskus rakastamastani opettajan työstä, puutarhasta, joka oli intohimoni. Olen yrittänyt keksiä uusia kivoja juttuja tilalle, mm. Kukkaiselämää-kaupan ja keväällä alkavat muotisuunnittelijan opinnot.

Tänä syksynä olen siis kärsinyt jatkuvista jalkoterien tulehduksista. Olen pakettikaupalla syönyt kipulääkkeitä. Pääsin pari kertaa EKHVAN (Etelä-Karjalan HYVINvointialueen) reumapolille. Siellä on mahtava ja taitava reumalääkäri, ilmeisesti ainoa polilla. Ei pysty, eikä ehdi mahdottomiin. Nyt en kai enää pääse sinne. Viestiini ei enää vastata. Ihan rauhassa saan Buranan ja kipugeelin voimin ontua.

Tämä kaikki eskaloitui mielessäni tänä aamuna. Olen nyt Mortin (kultainennoutaja) lenkitysvastaava muutaman päivän. Sanoisin, että on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Nuo vaaratilanteet lähinnä minulle jalkani vuoksi. Mortti rakastaa ihmisiä. Tein tänä aamuna köpöttelylenkin Mortin kanssa ja kaikki mahdollinen meni pieleen. En edes jaksa aiheesta avautua. Innolla odotan päivä- ja iltalenkkiä.

Tuntuu, että apua en reumaani saa. Ihan turha mennä Lappeenrannassa ”maksulääkäriin”, sillä heillä ei täällä ole ultraa ym. laitteita, jotka auttavat kortisonipistoksen ”tähtäämisessä” oikeaan kohtaan. Terveyskeskukseen en mene. Joskus on ronkittu siihen malliin, että kotiuduin kahta kipeämpänä. Pistoskohdat ovat haasteellisia alan ekspertille reumapolilla, joten miten hommasta suoriutuu joku muu ilman asianmukaisia laitteita. En lähde kokeilemaan.

Ei kai auta kuin kitua huhtikuulle ja yrittää päästä Helsingin koulumatkalla Helsingin Reumakeskukseen lääkärille. Saisinkohan sieltä avun? Tällaista on täällä Kehä kolmosen ulkopuolella elo, jos olet monisairas. Nyt on ilmeisesti keskussairaalakin lakkautusuhan alla lähivuosina. Päätökset tehdään ilmeisesti siellä, missä hoitoa saa.

Ottaa ns. pattiin aika pahasti taas kerran. Ei auta kuin koota itsensä, ehkä 50. kerran.