On tässä yritetty

Moi!

Hyvää yrittäjän päivää!

Yllä hieman epätarkka räpsy tältä aamulta sen kunniaksi, että olemme yrittäneet elää sovussa ja rakkaudessa virallisesti jo 27 vuotta. Niin kauan olemme olleet naimisissa. Yhdessä olemme olleet 38 vuotta. Aika hyvin.

Alla kuva 27 vuoden takaa.

Paljon on mahtunut näihin vuosiin. Olin 19-vuotias tavatessamme. Heh, seurustelimme kymmenen vuotta ennen kihloihin menoa. Pelkäsin, että saan jonkin kolmenkympin hepulin, kun aloin seurustella vakavasti jo niin nuorena. Kun täytin 30, ei tuntunut yhtään kummalliselta tai normaalia villimmältä. Totesin, että voidaan mennä kihloihin. Ja kihloihin mentiin. Vuosi siitä ja menimme naimisiin.

Pari vuotta häiden jälkeen saimme ihanan yllätyksen! Kaksoset. Suvussamme on kaksosia ja tavallaan toivoin, että saisinpa kaksoset. Sitten, kun asia kävi ilmi ensimmäisessä ultrassa, olin maailman onnellisin nainen.

Alla kuva, kun olin viimeisilläni raskaana lähdössä sairaalaan. Luonto hoitaa senkin, että kroppa kesti taakan hyvin reumastani huolimatta. Tyylikäs daami kuvassa. Ylläni miehen verkkarit ja kutakuinkin ainoa paita, joka päälleni mahtui. Kuvan saattomiehenä toimii Taavi-rottweiler.

Pelkäsin koko nuoruuteni synnytystä kuultuani kaikkia synnytyskauhukertomuksia lapsena. Turhaan pelkäsin. Neljässä tunnissa Naisten klinikalla maailmaan tupsahtivat ihanat vauvat. Tyttö ja poika.

Olinpa helpottunut. Kuvittelin lapsellisesti, että olen kropaltani taas lähes ennallani synnytyksen jälkeen. Järkytyin seuraavana aamuna peilin edessä. Olin melkein yhtä iso kuin edellisenä päivänä! Eipä kukaan ollut kertonut tästä. No, olin onnistunut hankkimaan itselleni myös ylimääräiset 20 kiloa. Sitä kuvittelee voivansa syödä mitä vain kolmen edestä. Ei se ihan niin mennyt.

Pariin kymmeneen vuoteen ei sitten vauhtia elämästä puuttunutkaan. Hyvä niin.

Meillä on yhteisistä alkuvuosistamme lähtien ollut aina karvalapsia. Alla Roope Rottweiler vuonna 1992.

Roopen kaveriksi tuli parin vuoden kuluttua Taavi.

Roopen ja Taavin jälkeen tuli Aku. Aku seikkailee täällä blogissani alkuvuosien postauksissa.

Akun jälkeen elämäämme tuli Mikki, josta jouduimme luopumaan aivan liian aikaisin. Mikki särki sydämeni.

Ja nyt elämäämme tuo iloa ihana Mortti.

Kun tapasimme mieheni kanssa, olin vielä terve. Ainakin luulin olevani. Ratkaiseva käänne oli Kyproksen reissumme vuonna 1990. Jokin ötökkä pisti nilkkaani, joka tulehtui. Tulehdus levisi ympäri kroppaani. Pian olin pyörätuolissa ja sairaalassa reissumme jälkeen. Minulle puhkesi selkärankareuma. Sillä tiellä ollaan. Onneksi en tiennyt tulevasta ja että reuman kylkiäisenä saisin riesakseni vielä seitsemän muuta autoimmuunisairautta.

Alla kuva Kyprokselta. En aio enää ikinä mennä kyseiselle saarelle. Kerta riitti.

Loppuun vielä pari nuoren rakkauden kuvaa.

Heh, mies on hieman ”onnellisen” näköinen alla…

Toivotaan, että yhteisiä vuosia on vielä reilusti myös edessäpäin. Mielellään suht terveitä.

Hyvää viikonloppua ja yrittäjän päivää.